Huono huokaa

Joinakin viikonloppuina kannattaa olla tekemättä töitä tai yhtään mitään. Edellinen viikko oli niin karmaisevan väsyttävä, musta ja voimia imevä, että viikonloppu anoppilassa hellässä huomassa teki hyvää. Olo on jopa pirteä, vaikka on sunnuntai ja kohta pitää ripustaa pyykit.

Viikon tärkein uutinen on tietenkin uusi sänky. Se on kaunein koskaan näkemäni sänky, mutta sen matka meille oli pitkä ja kokoaminenkin vaati useita miestunteja. Ja kipeän käden. Typelät italialaiset olivat poranneet reikiä väärin. Hurjan hienolta olohuoneen puolikas nyt näyttää. Kannatti siis kärsiä.

Onneksi en muutoin vielä kärsi tai kasvata saparoa. Possunuha on - totta kai - rantautunut jo kouluihin täälläkin, mutta olen välttynyt pahemmalta hysterialta ja toistaiseksi itse taudiltakin. Voi olla, että pöpö jossain vaiheessa kaataa petiin. Ei toivottavasti vielä pariin viikkoon, sillä olisi aika lailla kaikkea, mitä töissä pitäisi saada aikaan.

Partamies tossa vieressä pelaa Wiitä, mutta alanpa kerjätä siltä huomiota.

Sunnuntaita. Niin, ja isänpäivää.

Marraskuinen maanantaiaamu

Otsikon ei periaatteessa pitäisi luvata hyvää. Hohoo - marraskuu hiipi luoksemme salakavalasti. Ulkona paistaa aurinko, maanantaiaamuna on aikaa (ei sitä ehkä oikeasti olisi, mutta näin saan viikolle mukavamman aloituksen) ja kupissakin vielä kahvia. Neljän viikon kuluttua jo vähän pitäisi helpottaa ja seitsemän viikon päästä alkaakin sitten joululoma. Sinne asti varmaankin pärjään.

Viikonloput kuluvat nykyään hurjan nopeasti, etenkin jos perjantaina on joko draamakasvatusta opiskelemassa tai vaihtoehtoisesti vesossa. Mikäpä parempi paikka vesolle kuin perjantai-ilta? Mikäpä paremmin saisi työntekijät hyvälle tuulelle ja rakentaviksi? No, kyllä me ihan nätisti käyttäydyttiin. Typeliä noi vesot. Ja typeliä opettajat, kun kaikkeen aina kiltisti suostuvat. Palkastakin puhuttiin, ja minulle tulee aina yllätyksenä, kinka moni oikeasti pitää opettajan peruspalkkaa ihan hirveän huonona rahana. Hyvin minä sillä pärjään, vaikka maksan vuokraa ja opintolainaa ja eläkesäästän ja ostelen kaikenlaista turhakettakin. Mullahan ei kyllä oo asuntolainaa tai lapsia. Suurimmat valittajat ovat yleensä heitä, jotka taatusti saavat jo monenlaisia ikälisiä palkkansa päälle. No, mulla ei kyllä ole säästöjäkään suuremmin tai rahaa arvopapereissa. On sellainen hyvänkokoinen säästötili, joka tuo turvaa, mutta ei mitenkään hurjan iso ole se.

Eikä lottovoittokaan sattunut kohdalle. Ärsyttävää.

Kävin välillä puhaltamassa hiustenkuivaajalla hiukseni pöyheäksi. Puuh, puuh.

Hysteerisen odottavainen olo. Keskiviikkona olen varmaankin jo lattea. Viime yön nukuimme patjalla ja sohvalla, koska vanha sänky ja patja saatiin myytyä. Oi uusi runko, tule jo. Vaikka siis ihan tavanomaistahan se on odotella sänkyä kaksi kuukautta. Ainakaan nimeltä mainitsemattoman pikku huonekalukaupan myyjäsetä ei pidä asiakasta tai odotteluaikaa kumpaakaan juuri minään. Miksi pitäisikään. mehän vaan maksetaan sun palkka. Pöyr. Törk. Louk.

Joojoo, rupeen töihin. Ehkä.

Korvista putoaa ulos ötököitä, sanoja

Pää on täynnä ja kihisee, kun yritän kirjoittaa. On jo niin syksy, että varpaita palelee, tuuli meni melkein läpi kotimatkalla.

Piti mennä salille, mutta aloinkin kirjoittaa, kumpikin ovat tärkeitä asioita. Salilta olisin varmasti saanut paremman unen, nyt päässä pyörii liikaa asioita kuten runo, joka alkaa näin: Yritän kasvattaa partaa, lumi ei tule ja näen unta pakkasesta. Oikeasti näen unta vain töistä. Muistan hämärästi ajatelleeni syyslomalla toiveikkaasti, että jos selviän hengissä marraskuustakin vielä, mitä tahansa voi tapahtua. Nojaan tähän kirkkaaseen, lasittuneeseen ajatukseen ja näen sateenkaaria ja kullattuja portinpieliä. Varmasti voi sattua mitä tahansa, ja otan kaiken avosylin vastaan.

Huomenna pitäisi tehdä lujasti töitä kotona. Pitäisi lujasti suunnitella ysien ja seiskaluokan tulevat viikot, onneksi kasien mielipideosio rullaa jo omalla painollaan. Molemmille ysiluokille pitää sen sijaan suunnitella oma ohjelmansa, toisia on tässä jaksossa vain kaksi tuntia viikossa. Hurraa! Siinä ajassahan emme saa aikaiseksi mitään. Suunnittelen kirjoitusjakson, mutta en oikein tiedä, mistä aloittaisin. Aineistopohjaista kirjoittamista kun harjoitellaan, olisi varmaan hyvä aloittaa perinteisestä referaatista ja siirtyä pikku hiljaa kommentoivampaan tekstiin. Hoh hoo, ainakaan tätä ei pidä nyt miettimän, jos aikoo saada unen hiuksista kiinni vielä illalla. Tukistan varmaan Nukku-Mattia käsi nyrkissä taas, jos vain onnistaa. Uni on ihana asia, eikä ilman sitä pärjää. Tai pärjää, mutta saa äkkiä kärtyn ja hullun maineen.

Kotona on vieläkin hyvä pesä, uutta sänkyä odotellaan, kirjahyllyjä saimme Ikeasta lisää. Saimme myös laatikoita, joihin mahtuvat paperit ja muut tärkeät asiat taas piiloon. Järjestys se olla pitää, muuten ei tule mistään mitään.

Enpä tiedä, vielä ehtisi lenkillekin. Pitäisi olla joku kyllä kannustamassa. Hoplaa.

Lempeä lokakuu

Olen vielä elossa, oikein hyvinkin elossa, mutta jotenkin päivät ovat täynnä ja olen niin kylläinen, etten jaksaisi kirjoittaa. Kävin syyslomalla pohjoisen kodissa haistelemassa syysmerta ja tuulta. Kun kone laskeutui, oli kirkas pakkanen ja näin, kuinka tehtaiden piipuista nousivat savupatsaat ja meri oli liikkumatta, ranta piteli sitä paikoillaan. Tunsin itseni rauhalliseksi, en levottomaksi enkä vierailijaksi. Juuret voivat olla monessa paikassa yhtä aikaa.

Olo on muutenkin seestynyt ja raukea näin lokakuuksi, näin märäksi ja pimeäksi. Ei tee mieli reuhtoa ja repiä niin kuin ennen, vaikka monetkin asiat töissä saavat minut iskemään kipinää. Ei kaikkea tarvitsisi opettajien selkänahasta repiä. Vanhemmilla etenkin tuntuu olevan aivan kummallisia käsityksiä siitä, mitä opettajan työhön kuuluu. Eräskin äiti oli pöyristynyt siitä, etten voi varmasti tietää jatkostani talossa. "Kun yläkoulu on oppilaillekin niin herkkää aikaa, opettajankin pitäisi sitoutua." Aivan kuin epävarmuus olisi minusta kiinni. Aivan kuin opettajien pitäisi sitoutua oppilaisiin kuten vanhempien lapsiin. Juuri tämän takia opettajan työ on raskasta, raskaampaa kuin jokin toinen. Ei kysymys ole edes työn määrästä tai päivän pituudesta, kysymys on sitoutumisesta. Minä en tunne riittäväni aina kamalan hyvin. En juuri mistään mitään ymmärrä, juuri ja juuri hallitsen nykyään aineen, jota opetan. Huoooooh. Isken kipinää kyllä, mutta en tunne tarvetta poukkoilla.

Kotonakin myllertää, kun uusi sänky ei e d e l l e e n k ä ä n ole tullut. Uutta taulua ei voi laittaa seinään ennen sitä, eikä kolmatta kirjahyllyä voi hankkia ennen kuin patjat on saatu pois eteisen oven takaa. Uudt tyynyt olisi, uusi päiväpeitto olisi uudet patjat on, uusi lamppu on, vaan ei sänkyä. Mutta kotona on mukavaa nykyään, tämä on lämmin pesä.

Uusi perheenjäsen, Wii on saanut paljon ansaitsemaansa huomiota. En muistanutkaan, kuinka ihanan tyhjentävää on pelata Tetristä.

Hyvää loka-, marras- ja joulukuussa on myös pitkä maanantaiaamu. Ei haittaa, vaikka muina aamuina menen kahdeksaan ja yhdeksään, maanantaina työt alkavat vasta puoli yhdeltä. Tiukkojen draamakasvatusviikonloppujen jälkeen maanantaiaamun venytys on tarpeen. Olen edelleen innoissani draamakasvatuksesta, vaikka en juurikaan ole päässyt kokeilemaan taitojani käytännössä.

Yritän ulottaa riuhtomattomuuttani kirjoittamiseen, siis fyysiseen kirjoittamiseen. Partamiehen mukaan hakkaan näppäimistöä vähän turhan villisti. Yritän keventää iskua.

Märkä ja pimeä syksy on ottanut vastaan yllättävän hellästi. Hellyys voi kyllä johtua juuri siitä, että myötäilee ajan liikkeitä, eikä yritä vastustaa sitä. Muutenkin vastustus on hellittänyt.

Nyt on pakko syödä jotain. Hyvää lokakuuta.

Hoh-hoo. Vaikutan taas varmaan epävakaalta ja ailahtelevaiselta jos joku näitä postauksiani peräjälkeen lukee. Vielä en ole niin pitkällä, että jaksaisin olla välittämättä siitä. Ehken koskaan siinä mielessä kasva aikuiseksi. Improvisaatioviikonlopussa huomasin, että arvotan koko ajan omia tekemisiäni ja ratkaisujani, enkä ole heittäytyjä. Minun on aina pakko onnistua ainakin muiden silmissä, vaikka itse tietäisin suuntaavani aivan päin helvettiä. Nyt on kuitenkin hyvin. Seuraavaa kuoppaa odotellessa. Minähän olen tällainen.

Muumien kevät ja muita ilohyppyjä

Jokainen lihas huutaa. Aamulla en ollut päästä ylös sängystä - oikeasti. Minulla on ilmeisesti lihaksia niskassa ja sormissakin. Tanssi- ja liikeimprovisaatio oli ehkä fyysisesti rankinta, mitä olen koskaan tehnyt - ja olen sentään harrastanut aika fyysisiäkin lajeja opiskeluaikoinani. Samalla harjoitukset olivat äärimmäisen lempeitä ja mukavia. Muumien kevään esittäminen tanssilla oli riemukasta - tein ilohyppyjä. Viikonloppu oli niin lihallinen, ettei sitä oikein voi sanallistaa. Olen järkyttynyt ja innostunut.

Kaiken fyysisyyden jälkeen tuntui äärimmäisen vaikealta taas korjata tekstejä ja kirjoittaa omaa esseetä. Loput oppilaiden tekstit sain pakettiin - mitäpä en itsestäni antaisi, mutta essee jäi kyllä puolitiehen. Ehkä on hyväkin ottaa nyt vähän etäisyyttä, ettei sano mitä sattuu. Opettajuus ja vapaaehtoinen opiskelu tekevät kyllä ihmeen kriittiseksi esseen kirjoittajaksi. Mitä on tapahtunut? Ennenhän sutaisin noita suit sait sukkelaan, vähän vilkaisin lähdekirjallisuutta ja ponkaisin lentoon, laskeuduin aina jaloilleni. Enkä tainnut juuri edes käyttää lähteitä, vaan oliko sittenkin niin, ettei luentopohjaisissa esseissä sitä haluttukaan. Ehkä luennoitsija halusi vain kuulla omien ajatustensa kaiun samalla kun opiskelija ajatteli hakkaavansa itse uuden polun metsään. Ja noin, vähän lihaa luiden päälle ja soppaluu tekstin mausteeksi.

Olo on edelleen tanssimisesta riemukas, vaikka on sunnuntai ja vaikka en huomistakaan ole oikein suunnitellut. Ajattelin pitkästä aikaa vetää muistinvaraisesti - ja onhan puolet tunneista palautustunteja. Toinen puolikas menee kirjoja esitellessä ja lainatessa. Eiköhän se onnistu, luulisin niin, tämän viikonlopun jälkeen jotenkin uskon itseei, uskon ja luotan. Olen - seliseli - viime viikkoina suunnitellut tuntejani niin monta tuntia, että ansaitsen vähän rennompaakin välillä. Runoviikot olivat kyllä menestys. En ole koskaan aikaisemmin käsitellyt runoja ja runoutta niin intensiivisesti ja laajasti - lukiossa varsinkaan. Toivon, että oppilaatkin jäivät saamapuolelle. Vaikka eihän sitä nyt ääneen sovi sanoa. Koulu on perseestä, kerta. Onhan se. Tanssiviikonlopun jälkeen kuitenkin uskon itseeni, uskon ja luotan. Ja samala mietin, miten hemmetissä uskallan joka päivä esiintyä luokan edessä, kun esiintyminen työryhmän edessä tanssimalla sai palan kurkkuun. Se oli pelottavaa!

Olen huomannut, syksyn ja auringon etääntymisen, pudonneiden lehtien, rikkoutuneista sateenvarjoista täyttyneen roskiksen lisäksi, että blogini päivitystahti on hidastunut. En kerta kaikkiaan löydä sanottavaa tai sitten en halua sanoa ajatuksiani ääneen eli julkisesti. Olen kuitenkin viime aikoina katsellut itseäni tarkasti ja tarkemmin. Yritän kovasti kiertää ja avata muutamia solmuja ja muuttaa vähän suuntaa, mutta vaikeaa se on ja hidasta. Eipä siitä sen enempää, se vain, että siksi en aina päivitä. Ääneen irl kyllä päivittelen sitäkin enemmän, olenhan valittajien aatelia ja märehtimisen kuningatar. Mutta kun minulla on niin usein aihettakin, on on. Harvan elämä kun on niin vaikeaa ja niin suuria ja dramaattisia vastoinkäymisiä täynnä. Oi, elämä.

Sunnuntaita siis - ja ihan hyvillä mielin.

Lauantai-ilta Mairelassa

Huh, telkkarista tulis yks kaikkien aikojen suosikkejani - Uhrilampaat - vaan enpä taida uskaltaa yksin kattoa.

Yksin sairastaminen on muuten maailman kurjinta. Siinä sitä huomaa, että kyllä vain kannattaa ainakin yksi lapsi jossain vaiheessa pusata, koska se mahollisesti hoitaa sitten ko itte on vanaha ja väsyny. Siis jos sen lapsen kasvattaa hyvin, eikä siitä tuu ilkeetä roistoa.

Olen halaillut tänään Arabiaa aika antaumuksella. Kyllä siinä itku tulee silmään, kun kurkku palaa oksennuksesta eikä edes vesi pysy sisällä. Nyyh. Yksin.

Susi puhkui ja puhalsi

Väsymys on rautainen takki. Minä en ole nainen raudasta, oljesta korkeintaan. Juuri nyt huojuisin tuulessa ja peittyisin mielelläni talven ensimmäisen lumen alle. Nukuin yöllä yksitoista tuntia ja taas väsyttää. Raudanpuutetta ei pitäisi olla, terveydenhoitaja mittasi lukemiksi 121, mikä on minulle ihan hyvin. Monet asiat ovat muille huonoja, minulle ihan hyviä. Monet asiat ovat muille arkipäivää, minulle ihan saavuttamattomia. Pitäisi liikkua ja urheilla ja syödä terveellisesti ja olla punaposkinen syysomena, kirpeä ja raikas. Olen minä joskus vähän kirpeä, mutta varmaan sillä huonommalla tavalla.

Partamies lähti Tukholmaan levyjen ostoon, ja minä jäin pitämään taloa pystyssä. Aion pitää talon pystyssä lihottamalla itseni niin suureksi, etteivät seinät mahdu kaatumaan. Olen aloittanut suunnitelmani syömällä tosi monta suklaasuukkoa töissä. Haluaisin ehkä suukkoja muutenkin, mutta kun se mies lähti merten tuolle puolen. Kummalliset asiat saavat vatsan vääntymään, ja irvistelen yksin kotona. Töissä on ollut mukavaa, mutta muut asiat jostain syystä vituttavat lujaa.

En jaksa kurotella tai laittaa naamiota. Kun vituttaa, niin annan itselleni luvan irvistää.